Voisin esitellä itteni ekaks ennenku alan purkaa mun elämää tänne. Eli oon siis 18 vuotias nuori nainen jonka elämä ei menny taas ihan niinku satukirjoissa. Se mitä tuun kirjottaa tänne sen näkee sitten. Ehkä jossain vaiheessa uskallankin avata suuria asioita tänne pois mun harteilta.
Oon aina ollut masentunu ja musta sitä harva edes uskoi tai näki. Muistan ku täytin 15 vuotta ja ajattelin sillon jo et jos tää elämä on nyt jo täyttä helvettiä niin mitä se on sitku oon aikuinen? No nyt oon täyttämässä ens kuusss 19 vuotta ja tänäpäivänä oon vaa miettiny et sillon neljä vuotta sitten mun elämä oli viel lastenleikkiä tähän verrattuna. Kuten mainitsin tossa jo, että mä olin varmaan viiminen ihminen kenestä olisi uskonut, että hei tol ei mee hyvin. Olin tosi hyvä piilottaa mun tunteet jopa mun vanhemmilta. En halunnu apua tai sääliä keltään koska pelkäsin siinä jotain. Siinä vaiheessa ku heräsin kolme viikkoa sitten teholta sai mut ajattelee tätä elämää hieman paremmin. Nyt tajuun, että mun päässä on niin paljon asioita mitä mä en ole käsitellyt koskaan ja vastaanottanut lisää surua ja paskaa. Loppuvaiheessa huomasin, että en käynyt koulua enään ollenkaan parin viimisen kuukauden aikana. Mulla oli aina tarve tehä muuta kuten olla pää sekasin kokoajan, ettei tarvinnut miettiä mitään. Nyt mä istun pari kuukautta sairaalassa monet luut katkenneina. Täällä mulla onkin todellakin aikaa ajatella mitä mä aijon tulevaisuuteni kanssa tehdä.
En ala vielä kertomaan ekaan blogi tekstiin, että mikä sai mut kirjoittamaan blogia. Tai mitkä asiat vei multa melkeen hengen ja miksi se oli silloin ainut pakokeino enään. Ajan kanssa voi olla että kerron täällä aika henkilökohtaisiakin asioita tapahtuneista. Uskon, että kirjoittaminen on osa mun parantumista.
Vuonna 2012 mulla oli semmonen toisenlainen blogi nimellä ”janinah”. Blogi jota pidin silloin oli juuri sitä janinaa mitä ei ole edes olemassa. Blogi painottui silloin muotiin ja ”ihanaan arkeen”. Tämä blogi taas käsittelee mun tunteita mitkä on välillä tosi synkkiä.
Mietin eka et alotan anonyyminä tän kirjottamisen ja pohdin eilen tosi pitkään, että kirjotanko anonyyminä vai ihan vaan Janinana. Päädyin siihen, että miksen voisi paljastaa naamaani, sillä ei mun tarvi esittää kellekkää nyt reipasta edes.
Tästä se lähtee! Hienoa…tsemppiä ja päivä kerrallaan…<3
❤️❤️
Samat kokemukset itselläni. Itsemurhayritys vakavan pitkäkestoisen masennuskauden päätteeksi. Loppuvaiheessa lähipiiri näki ettei kaikki ole kunnossa, mutta ”lähellä loppua”, enkä halunnutkaan muuta kuin ”pois”. En odota kertovasi omasta stooristasi mitään sen enempää, mutta halusin vain osoittaa, että on muitakin, joilla kaikki ei ole mennyt aivan ”putkeen”. Olin itsekin nuori vain viitisen vuotta vanhempi.
Kirjoittaminen on hyvä terapiamuoto, eikä sanasta ”terapia” pidä ottaa vieroitusoireita, sillä jos haluaa pääsevänsä taas elämänsyrjään kiinni, se on siihen parhaimpia keinoja muiden joukossa. Itse kirjoitin lehtiökaupalla tekstiä, se paransi hieman oloani pahimpina aikoina. Siihen aikaan ei vielä nähtykään unta blogeista ja internetistä.
Menestystä taipaleelle.